Minulle opettajan työssäni on aina ollut tärkeintä huomioida oppilas ja auttaa jokaista oppilasta oppimaan ja kehittämään omia taitojaan - oppilaita vartenhan opettajat työtänsä tekevät. Erityisesti olen kantanut huolta heikoimmista ja lahjakkaimmista oppilaista. Usein koulussa on edetty ns. keskitason mukaan, jolloin varsinkin lahjakkaimmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Voisinkin sanoa, että onneksi nykyään on käytössä yhä enemmän yksilöllisiä oppimismenetelmiä, jolloin otetaan huomioon jokaisen oppilaan oma oppimiskyky ja -tahti. Kokemuksestani voinkin sanoa, että tällaisten menetelmien käyttö vaatii opettajalta toimintakulttuurin muutosta ja ainakin aluksi aikaa työn suunnitteluun niin kuin minkä tahansa monen muunkin uudistuksen toteuttaminen. Muutoksen alussa vaativa työ tuottaa kuitenkin tulosta, kun vaan jaksaa panostaa suunnitteluun ja pääsee alkuun. Tämä on mielestäni hieman sama kuin uuden oppikirjasarjan käyttöönotto, jolloin on suunniteltava uudestaan oma opetus ja tutustuttava uuteen oppimateriaaliin, jota aikoo opetuksessa käyttää. Tosin en itse kannata opetusta vain tietyn oppikirjan mukaan edeten, sillä opetussuunnitelma on se, mikä määrää opetuksen, ei yksittäinen oppikirja.
Heikompien oppilaiden oppimiseen panostamisessa tärkeintä on kannustaminen. Silloin kun oppilas ei usko omiin taitoihinsa ja edistymiseensä, eikä opettaja jaksa kannustaa oppilasta tarpeeksi, ei lopputuloskaan muutu positiiviseen suuntaan itsestään. Opettajan jatkuvan kannustavan ja tsemppaavan ohjaamisen näenkin erittäin tärkeäksi tilanteessa kuin tilanteessa. En tarkoita tällä sitä, että opettaja loisi pilvilinnoja oppilaan ajatteluun, vaan pienin realistisin askelin auttaa oppilasta uskomaan itseensä ja yrittämään parastaan.
Itselläni on takana 15 vuoden kilpaurheilu-ura yleisurheilussa ja olen kokenut tuona aikana urheilun ilot ja surut, olen myös oppinut, mitä tarkoittaa kannustaminen. Sinä hetkenä kun mikään ei tuntunut onnistuvan, valmentajan ja läheisten kannustava rooli oli suuressa arvossa. Silloin kun maailma tuntui romahtavan johonkin yksittäiseen huonoon kilpailutulokseen, oli kannustamisella erittäin merkittävä rooli. Vaikka sinä hetkenä en halunnutkaan uskoa mihinkään kannustavaan sanaan, jäivät ne sanat kuitenkin mieleeni ja saivat seuraavana päivänä uskomaan taas parempaan. Muistan myös, kuinka en millään uskonut siihen, kun asiantuntijat puhuivat menestymiseni puolesta sellaisella pikajuoksun matkalla, jolla viimeksi uskoin menestysmahdollisuuksiini. Vuosien jälkeen jouduin kuitenkin toteamaan, että asiantuntijat taisivat olla oikeassa ja heitä olisi kannattanut uskoa silloin enemmän. Näistä kaikista kokemuksistani olenkin ammentanut paljon oppia omaan opettajuuteeni ja haluan satsata kaiken mahdollisen voimavarani siihen, että autan oppilasta uskomaan ja luottamaan omiin taitoihinsa.
Pitkään olen miettinyt sitä, miten nykyään heikommin menestyvät oppilaat saavat kaiken mahdollisen tuen, mutta lahjakkaimmat oppilaat jäävät ns. muiden varjoon. En tarkoita tällä sitä, että heikoimpia ei pitäisi auttaa, sillä totta kai heitä tulee auttaa. Ei kuitenkaan saisi unohtaa lahjakkaita oppilaita, vaan tasa-arvon nimissä pitäisi heitäkin huomioida enemmän. Olenkin monesti miettinyt, miten lahjakkaita oppilaita voisi auttaa esimerkiksi yläkoulussa, jotta heille riittäisi haasteita oppimisessa. Koska olen opettanut myös lukiossa ja ammattikoulussa, minulla on kokemusta siitä, mitä toisen asteen koulut vaativat oppilaalta. Haluaisinkin tarjota lahjakkaille yläkoulun oppilaille mahdollisuuden syventää oppimistaan ja harjoitella jo toisella asteella vaadittavia taitoja. Tätä haluaisinkin jonkun kokeilevan opetuksessaan, sillä se toisi lahjakkaille uusia haasteita myös perusopetuksen puolelle.
Minulle oppilas on aina numero 1, oli hän sitten heikompi tai lahjakkaampi oppilas. Oppilaan hyödyksi haluaisin tehdä kaiken mahdollisen, jotta voisin luoda hänelle parhaan mahdollisen menestymisen tulevaisuudessa. Yksikään oppilas ei kuitenkaan käy koulua vain koulua varten, vaan siksi, että selviäisi arjen elämässään mahdollisimman hyvin.
