Olen aina ollut erittäin kiinnostunut kehittämään koulua ja siinä samalla omaa opettajuuttani, koska se jos mikä pitää mielen virkeänä. En tarkoita sitä, että jatkuvasti pitäisi muuttaa jotain opetusmenetelmää ja hylätä kaikki vanhat hyväksi havaitut menetelmät. Ajan kehityksessä on kuitenkin hyvä pysyä jollain tavalla mukana ja poimia omaan toimintaansa avoimin mielin uusia tuulia. Pahinta on minusta se, että ensimmäiseksi sanoo jokaisen uudistukseen "ei". Olen ajatellut niin, että jos joku ehdottaa jotakin uudistusta, mietin ensiksi, mitä hyvää siinä on. Sen jälkeen pohdin, miten itse voisin toteuttaa ideaa omassa opetuksessani ja sopiiko koko ajatusmalli ollenkaan omaan päähäni. En kuitenkaan halua heti tyrmätä ajatusta, sillä enhän silloin ole vaivautunut edes miettimään asiaa tarkemmin, vaan hetken mielijohteestani olen vain todennut, ettei se käy. Eikös se olisi sama kuin sanoisi heti "Ei!" oppilaalle, joka on mielestään keksinyt loistavan tavan opiskella jotakin uutta asiaa ja uskaltaa ehdottaa sitä. Tällä tavoin ainakin nujerretaan oppilaan halu esittää yhtään ideaa jatkossa. Mielestäni sama pätee opettajaan. Miettikääpä vaikka tilannetta, jolloin esimerkiksi kokouksissa yleensä hiljaa pysyttelevä opettaja on miettinyt pitkään jotain toimintatapaa ja kerran uskaltautuu esittämään sen ääneen ja saakin heti äänekkäimmältä opettajalta täystyrmäyksen: "Ei onnistu!" Opettaja ei varmasti ehdota hetkeen mitään.
Koulun kehittämisessä on viime viikkoina keskusteltu arvioinnista ja muun muassa siitä, pitäisikö lukuvuositodistuksessa antaa arvosanoja vai ei ja pitäisikö taide- ja taitoaineiden arvosanoista luopua kokonaan. Numeroiden antamattomuutta on perusteltu sillä, että huonot arvosanat latistavat oppilaat ja heikentävät heidän itsetuntoaan. Kukapa ei huonoista arvosanoista ja huonoista uutisista ylipäänsä lannistuisi? Minusta kuitenkin välillä unohdetaan tai ei puhuta lainkaan kolikon toisesta puolesta: Entäpä ne oppilaat, jotka ovat parhaimmillaan vain taide- ja taitoaineissa? Olisiko heille oikein, että he eivät saisi hyviä arvosanojaan näissä oppiaineissa todistukseen, vaan niiden kohdalla lukisi "suoritettu"? Tämä on siis kolikon toinen puoli, jos taide- ja taitoaineiden arvosanat poistettaisiin.
Mielestäni mediassa esiin nousseeseen oppilaan heikkoon itsetuntoon liittyy kuitenkin muutakin kuin arvosanat. Usein arvosanakeskusteluissa on nostettu esiin se, että oppilas, joka ei menesty kokeissa, lannistuu heikoista arvosanoistaan. Eniten ihmettelen näissä keskusteluissa sitä, miksi pelkästään kokeiden tulokset nostetaan esiin arvosanojen antamisen yhteydessä. Eiväthän vain kokeet ole suora yhteys tulevaan arvosanaan. Eikö opettaja missään vaiheessa ennen lukuvuositodistuksen antamista kerro oppilaalle, missä hän on hyvä? Uskon, että jokaisella oppilaalla on varmasti sellaisia puolia, joista häntä voisi kehua lukuvuoden aikana ja näin edes yrittää nostaa hänen itsetuntoaan. Kokeissa menestyminen on vain yhden pienen hetken tulos, johon vaikuttaa monet seikat. Puhun nyt kokemuksesta, sillä minulla on ollut oppilas, joka ei oikein koskaan menestynyt perinteisessä kokeessa. Kun muutin kokeen sellaiseksi, että hän saikin täydentää sitä suullisesti, havaitsin oppilaan innon kokeita kohtaan nousevan selvästi. Lopputulos tällaisesta kokeesta oli iloinen asia sekä oppilaalle että itselleni. Arvosana oli selkeästi parempi kuin mihin hän oli aiemmin pystynyt. Keskustelin koetta palauttaessani oppilaan kanssa ja kysyin hänen tuntemuksiaan kokeesta. Hän totesi, ettei vain pysty kirjallisesti tuottamaan kokeeseen kaikkea sitä, mitä hän oikeasti osaa. Silloin mietin, miten tämän oppilaan osaaminen olisi koskaan tullut esiin, jos hänen oppimistaan olisi verrattu vain perinteisen kokeen tuloksiin. Tuon kokeen jälkeen havaitsin, kuinka oppilaan into opiskelua kohtaan nousi selvästi.
Kerron tuon esimerkin siksi, että koen opettajalla olevan mahdollisuuksia auttaa oppilaan itsetunnon kehittymisessä ja erityisesti sen nostamisessa. Käyn usein keskusteluja oppilaiden kanssa heidän vahvuuksistaan ja siitä, miten esimerkiksi koetulos osoittaa heidän osaamistaan. Aika usein olen sanonut oppilaalle, ettei hän antaisi koetuloksen liikaa masentaa hänen mieltään, sillä hän on tunneilla osoittanut osaavansa enemmän. On hienoa katsoa tällaisessa tilanteessa oppilasta, jonka suupieleen alkaa vähitellen nousta hymy. Väitänkin siis, että monen oppilaan kohdalla voimme siis vaikuttaa siihen, millaiseksi hänen itsetuntonsa kehittyy, vaikka kaikkea koulukaan ei voi tehdä. Oppilaan itsetunnon kehittymiseen vaikuttaa myös kavereiden sekä vanhempien asenne ja kohtelu.
Olen viimeisen parin kuukauden aikana päässyt työskentelemään uuden perusopetuksen opetussuunnitelman parissa OPS-kustannustoimittajana. Olen koonnut seutukunnallista opetussuunnitelmaa oppiaineiden tavoitteiden ja sisältöjen osalta. Tuossa työssä en ole välttynyt pohtimasta ja ottamasta huomioon arviointia eri oppiaineissa. Olen erityisen onnellinen, että olen saanut tällaisen työtilaisuuden ja uusi opetussuunnitelma on tullut hyvin tutuksi. Oma ajatteluni on kehittynyt ja huomaan, kuinka jo nyt pohdin oppimisen suunnittelua tavoitteiden pohjalta.
Uuden opetussuunnitelman mukaan arviointi tullaan tekemään jatkossa tavoitteiden perusteella, ei sisältöjen. Opetussuunnitelma myös korostaa oppilaiden osallisuutta sekä opintojen aikana tapahtuvaa kannustavaa arviointia, joka muuten on hyvä erottaa kannustavan arvosanan antamisesta. Jos on perehtynyt oppiaineiden tavoitteisiin, ymmärtää niiden painottavan entistä enemmän oppimisen prosessia, työskentelytaitoja ja asennetta opiskelua kohtaan aiempien sisältöjen niin sanottujen nippelitietojen sijaan. Näen, että suurin kynnys tulevassa arvioinnissa tulee olemaan opettajien ajattelun muutos. Mikään ei muutu, jos ajattelu ei muutu. Uusi opetussuunnitelma korostaa myös opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta. Tähän varmasti monet jo toteavat, että näinhän on tehty jo kaiken aikaa ennenkin. Uskallan kuitenkin pohtia ääneen, kuinka moni oikeasti on tähän asti käynyt vuoropuhelua jokaisen oppilaan kanssa. On helppoa pohtia luokassa kaikkien oppilaiden kanssa yhdessä erilaisia asioita, mutta moniko tietää, mitä kukin oppilas oikeasti ajattelee, kokee ja osaa? Väitän, että tässä meillä kaikilla on vielä kehitettävää.
En väitä, että uuden opetussuunnitelman arvioinnin toteuttaminen olisi itselleni jotenkin helpompaa kuin monelle muulle, vaikka olenkin tuohon arviointiin perehtynyt jo usean viikon ajan ja työstänyt omaa ajatteluani sen suhteen. Helpommaksi itselleni sen tosin tekee se, että olen jo toteuttanut yksilöllisen oppimisen menetelmää, mikä varmasti helpottaa uuden arvioinnin toteuttamista. Olen siis kuin vahingossa toteuttanut jo viime lukuvuonna uuden opetussuunnitelman mukaista ajattelua, jossa oppilas on itse valinnut tavoittelemansa arvosanan ja tehnyt siihen vaadittavan tehtäväpaketin. Perustehtävät tekee jokainen oppilas, mutta syventävistä ja soveltavista tehtävistä oppilas valitsee itselleen sopivimmat tehtävät. Tällaisessa oppimisessa olen havainnut, kuinka moni oppilas onkin halunnut tavoitella parempaa arvosanaa kuin mitä hänellä aiemmin on ollut. Myös innostumista on selkeästi ollut havaittavissa, kun olen kannustanut oppilasta tavoittelemaan korkeampaa arvosanaa ja kertonut, kuinka oppilaalla on siihen mahdollisuus. Kokemuksestani voinkin siis sanoa, että innostumiseen ei aina tarvita sen kummempia toimia: kannustamisella on suuri merkitys.
Yksilöllisessä oppimisessa annan oppilaan valita tehtäviensä tekojärjestyksen ja etenemisnopeuden, joten sekin jo innostaa monia. Myös se, kenen kanssa paritehtäviä tai ryhmätehtäviä tekee ja missä luokassa istuu tai seisoo, vaikuttaa usein positiivisesti oppilaan työskentelyyn. Minulla joku seisoo tunnilla, jos niin haluaa ja joku tekee tehtäviään lattialla istuen. Annan tähän mahdollisuuden, jos se vain parantaa opiskeluintoa ja edistää oppimista. En kuitenkaan tee tästä isoa numeroa, koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärtäisi tällaista toimintaa. Jos olen jollekin kertonut tällaisesta, saan usein ensimmäiseksi epäilijät pohtimaan, ettei tuollainen voi onnistua. Ei voikaan, jos ei uskalla yrittää ja jos ei uskalla luopua siitä ajatuksesta, että opettaja hallitsee kaiken aikaa kaiken luokassa tapahtuvan. Kannustan kuitenkin edes yrittämään ja jos sitten huomaa, ettei tällaisesta ole mitään iloa, kannattaa jättää kokeilu yhteen kertaa. Anna kuitenkin oppilaille mahdollisuus monipuoliseen oppimiseen, sillä kaikki eivät opi uusia asioita samalla kaavalla.
Itse nautin erittäin paljon oppilaiden kanssa käytävistä keskusteluista. Aiheemme vaihtelevat laidasta laitaan: joskus vain vaihdamme kuulumisia ja toisinaan taas pohdimme eri ongelmiin ratkaisuja. Keskustelemme myös maailmalla tapahtuneista asioista ja samalla kuin huomaamattamme harjoittelemme vuorovaikutustaitoja. Koskaan en ole kokenut, etten ymmärtäisi nykypäivän teinejä, vaan pikemminkin olemme pystyneet moniin rakentaviin keskusteluihin, jolloin avarramme kaikkien ajatusmaailmaa. Parasta oli kerran, kun eräs kahdeksasluokkalainen oppilas kysyi tunnin alussa, käymmekö sillä tunnilla rakentavaa keskustelua - ja kävimmehän me hetken tunnin lopussa. Mielestäni tärkeintä on muodostaa oppilaiden ja opettajan välille luottamus, jolloin monet asiat ovat mahdollisia - oppimisestakin voi samalla tulla kivaa.
